Jos Kullervo-musikaalin ohjaussuunnitelmaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, olisi se ehdottomasti "aitous". Tunteita ei näytellä vaan ne on tunnettava aidosti, ja tekojen ja liikkeiden taustalla on oltava uskottavat syyt. Kuulostaa yksinkertaiselta ja hyvin järkeenkävyältä ohjeelta, kun tarkemmin ajattelee, mutta toteutus onkin sitten toinen juttu. Sielua riipivien tunteiden kutsuminen käskystä ei ole helppoa ja vaatii näyttelijältä paljon.
Kullervon tarina on tunteikas ja voimakas, ja tunnekirjo on laaja riemusta ja rakkaudesta epätoivoon ja raivoon. Itse seurailen ohjaajan assistenttina tunteiden tuoksinaa vain sivusta, joten voin vain kuvitella kuinka vaikeaa on löytää itsestään päivästä toiseen joko palavaa raivoa tai intohimoa vastanäyttelijää kohtaan. Ei voi kuin ihailla luokkakavereiden eläytymis- ja heittäytymiskykyä!
Kumpaakohan on vaikeampi löytää itsestään, vihaa vai rakkautta? Runomittainen teksti ainakin herättänee tehokkaasti ahdistuksen ja epätoivon tunteita, luulen ma.
Kalevalamitan välillä väkinäisestäkin vääntämisestä huolimatta harjoitukset ovat minun mielestäni edenneet oikein hyvin - puolentoista kuukauden päässä häämöttävä ensi-ilta ei ainakaan vielä tässä vaiheessa huoleta yhtään. Hyvä siitä tulee!
"Okei, tuon mä uskon, tuossa reaktiossa oli jotain todella aitoa!"
Thea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti